Outo ja epätodellinen fiilis, päätin lopettaa viime viikon perjantaina yli seitsemän vuotta kestäneen parisuhteen. En vain kyennyt uskomaan että asiat siinä muuttuisivat.

En saanut uskoa siihen, että tulisin saamaan siinä suhteessa hellyyttä ja läheisyyttä niin kuin kaipaisin. Enkä pystynyt uskomaan, että addiktiota ei käytettäisi lyömäaseena, se viimeinen niitti jokaiseen keskusteluun:

"Sä olet huorien kanssa pettänyt mua"

Lause jolla käy selväksi että keskustelu on käyty, turha jatkaa olethan paska.

Olin aiemminkin päättänyt lopettaa suhteen mutta aina olimme päätyneet sitä sitten jatkamaan ja yrittämään. 

Toki suhteessa oli paljon hyvää, mukavaa yhdessä oloa, toistemme tukemista ja paljon positiivisia asioita., mutta se jakuva itseäni piinava kysymys: Onko tämä suhde missä haluan olla ? ja vastaus jonka tiesin kyllä pitkäänkin mutta en halunnut sitä uskoa ja kuulla: " Ei ole"

Olen paljon kelannut miksi ei sitten lopetettu tosiaan aikaisemmin;

• Oma syyllisyys paskasta mitä saanut aikaan.
• Se hyvä mitä oli, hyviäkin hetkiä oli pajon
• Mielyttämisen tarve, konfliktien pelko
• Ei halua satuttaa toista
• Pelko, epävarmuus olla yksin.

Miksi sitten nyt:

• Ymmärrys että en pysty olemaan putsina tälläisessa suhteessa, johtuen kahden rikkinäisen ihmisen vuorovaikutuksesta.
• Halu pysyä putsina.
• Halu olla onnellinen elämässä, sellaisessa elämässä mitä haluaa itse elää.

Jotta totuus pysyy mukana ja ei ole pelkästään latteita osatotuuksia asiaan liittyy toinen orastava ihmissuhde jossa tuntuu että asiat voivat lähtökohtaisesti olla paremmin.

Mutta oli miten oli addiktion kanssa on nyt ollut hyvää aikaa ja takana on yli 30 päivää putsia ja henkisesti hyvää oloa ettei ole tattenut yrittää olla hampaat irvessä.